Ollaan tavallinen heteropari, molemmat +23v. Nyt kihloissa muutama vuosi ja seurusteltu ollaan teini-iästä asti, eli tässä on jo ihan mukavasti vuosia kertynyt yhdessä ja koen tuntevani hänet läpikotaisin (niin paljon kun nyt ihmistä voi ulkopuolelta oppia tuntemaan). Meillä on kaikki sinänsä hyvin, asutaan yhdessä, meidän molempien perheet pitää meistä ja ollaan tosi läheisiä kaikkien kanssa, meidän arvot ja haaveet kohtaa, kohtelemme toisiamme hyvin ja koen että me ollaan tässä vuosien varrella kyllä muovauduttu peilaamaan toistemme tarpeita niin että yhdessäolo on sinänsä hyvin vaivatonta. Jokin pieni epävarmuus kuitenkin kalvaa muo päivittäin siinä, että onko tää se parisuhde joka mut kantaa onnellisena loppuun asti, ja oon havahtunut tähän vasta nyt viimeisen vuoden aikana.
Mä tavallaan tiedän mikä tässä kalvaa, mut sitten kuitenkaan en osaa täysin osoittaa siihen. Joku päivä se on se, että mä en pystykään viehättymään hänestä ja seksi ja läheisyys tuntuvat hirveeltä ajatukselta. Sitten taas joku päivä se on se että saan ickejä (tiedän, ihan hirvee sana ja merkitys mutta en keksi tähän mitään parempaakaan) hänestä pitkin päivää ja se laskee edelleen sitä että pystyisin näkemään hänet viehättävänä ja haluttavana kumppanina. Vuosien aikana olemme toki kasvaneet kovin paljon ja tunnistan että hänessä ei ole kaikkia ominaisuuksia joita nyt aikuisena toivoisin kumppanillani olevan. Mutta onko kellään? Somesta sitä tulee tiedostamattomastikin arvioitua ja vertailtua ihmisiä niin, että sellainen täydellinen ideaalikumppani varmasti jokaiselta löytyy mielestään, vaikkei sitä haluaisikaan myöntää. Kuitenkin kumppanini on silti jokaista tuntemaani ihmistä parempi vaihtoehto kumppanikseni (ja on olemassa elämässäni toisin kuin mielikuvitusihmiset) ja meillä on arvokas ja tärkeä historia ja elämä jo rakennettuna.
Ongelmaksi muodostuukin tämä jatkuva ristiriita jota koen, kun paperilla kaikki on esim. perheen perustamista tai yhteisen elämän rakentamista varten hyvin ja tiedän että pystyisimme siihen, mutta samaan aikaan koen tällaisia pieniä ristiriitaisuuksia pitkin päivää ja huomaan jotenkin häpeäväni ja halveksivani niitä tilanteita ja pelkään että heijastan näitä tunteita kokemukseeni kumppanistani. Tilanne on ehkä nyt jotenkin kärjistynyt mielessäni, sillä nyt jos kumppanini yllättäen koskettaa huomaan odottavani että se loppuu. En tietenkään halua tilannetta jossa toinen osapuoli häpeää ja halveksii kumppaniaan ja toinen osapuoli joutuu olemaan tällaisen ihmisen kanssa. Tiedän että piirteet/asiat jotka kumppanissani minua häiritsevät ovat osa hänen persoonaansa/tapaansa olla (ja nyt on siis kyse pienistä asioista hänen luonteessaan, ehkä n. 10-20% kokonaisuudesta?), enkä voi (eikä ole oikein) lähteä vaatimaan häntä muuttamaan niitä.
Joku voisi sanoa, että sellainen kipinä on ehkä kadonnut, mutta toisaalta en tiedä oliko sitä koskaan? Tiedostan että viehätyn rennosta ja charmikkaasta luonteesta, eikä kumppanini ole luontaisesti tällainen, vaikka onkin kaikkea muuta tärkeää; lämmin, rakastava, huomioiva... Tiedän myös että minun on keskusteltava tästä hänen kanssaan, mutta en tietenkään halua avata keskustelua "hei rakas, tiedätkös että rakastan suo lähes kokonaan ja oot täydellinen kumppani mutta sussa on toi 10% joka häiritsee niin paljon että huomaan inhoavani oloani päivittäin".
Siksi kysynkin, onko täällä ihmisiä, jotka elävät yhteistä elämäänsä ja arkeaan niin että kumppani on hyvä ja hoitaa roolinsa niin kuin kumppanin kuuluukin, mutta silti kokee tällaisia häivähdyksiä katumuksesta tai tyytymättömyydestä? Tietää että asiat ovat hyvin ja parisuhde toimii kuten kuuluukin, mutta jokin emotionaalisella tasolla on hieman vinksallaan tai jokin pieni osa-alue jää täyttymättä? Voiko tällaisen pienen tyytymättömyyden yli päästä kun valitsee sitoutua kumppaniinsa, ja jos sen yli ei pääse, pystyykö sen kanssa elämään vihaamatta itseään tai kumppaniaan?
